Suurta epävarmuutta ja miksi harrastaa tätä: yhyhy avautumista iltamyöhään

Viikon olen jo makoillut ympäriinsä ja kulkenut kuin zombi. Ja synttäritkin pitäisi jaksaa pitää. Nyt on siis aika sekavalle aukeutumiselle ja "yhyy" angstille mitä tulen myöhemmin katsomaan vinolla silmällä.

Eli siis.

Desuconin sunnuntaista olisi pitänyt aikoja sitten kirjoitella, mutta se menee valitettavasti ensi viikon puolelle. Päässäni on kuitenkin viime päivinä muhinut paljon ajatuksia, joista tahdon kirjoittaa.

 En mene ulkonäköpaineiden puolelle, vaan käsittelen omia odotuksiani itsestäni ja osaamisestani. 

Sanon suoraan että olen epävarma henkilö. En ole ujoimmasta päästä, enkä vihaa itseäni, mutta odotan itseltäni aina sitä parasta. Kun en kuitenkaan syystä tai toisesta pysty tekemään parhaani, pettymys on suuri. 

Cosplay on viimeisen puolen vuoden aikana ollut minulle jotenkin erityisen tärkeää. Olen äärimmäisen innostunut ja valmis ottamaan vastaan uusia projekteja ja tahdon todellakin kehittää itseäni. Viimeisin puku, eli Raven, oli ihan ok, mutta osin pettymys. Miksi? Koska olisin pystynyt parempaan. 

 Kun tepastelin Desuconissa, olo oli melkein häpeän puolella. En raportissa aiheesta kommentoinut sen suuremmin, mutta tahdon kuitenkin avautua siitä nyt. Pohdin, onko se tosiaan niin tärkeää että kaikki on täydellisesti kohdallaan. Loppujen lopuksi tämä on pelkkä harrastus, ja sen pitäisi olla hauskaa. Ja se kyllä tosiaan oli tekovaiheessa. Tiedän, että saisin olla ylpeä tietyistä asioista asuissani joissa olen onnistunut. Se ei kuitenkaan ole helppoa ja usein muistan vain asujen huonot puolet. Kaikki mikä on väärin paistaa suoraan silmään. 

Onneksi asuja voi aina jälkeenpäin parannella, ja se tuo itselleni paljon lohtua. Jostakin syystä kuitenkin muiden mielipiteet ovat minulle liian tärkeitä. Kukaan ei ole todellakaan sanonut minulle mitään negatiivista, mutta omat harhaluulot astuvat tässä peliin. En uskalla esimerkiksi helposti ryhmäcosseihin yksinkertaisesti siitä syystä etten osaa luottaa siihen että muut pitävät minua tarpeeksi hyvänä tai että suoriudun omien odotuksieni mukaan. Läheisten ihmisten kanssa se on helppoa, mutta tähän saakka olen uskaltautunut vain paricosseihin siskoni kanssa.

En tiedä onko se normaalia tuntea tälläistä painetta, vaikka syytä siihen ei periaatteessa ole. En ole harrastanut tätä pitkään, joten tunnen että mielipiteeni eivät ole ehkä ehtineet kunnolla muotoutua. Rakastan lukea muiden ihmisten mielipiteitä ja ajatuksia tästä samaisesta harrastuksesta, ihan sama ovatko he cossaajia/ miten pitkään ovat harrastaneet/ jne. Kaikki ovat niin erilaisia ja harrastavat niin eri tavalla. Samoin myös tapahtumissa rupattelu on ihanaa.

Se antaa itselleni lisää intoa mutta epävarmuus astuu silti aina kehiin.

En luota siihen että osaamiseni riittää ja että voin kuulua tähän "yhteisöön". Myöhään kirjoitellessa tunteet voivat olla pinnalla, saatan siis myöhemmin oudoksua juuri tätä tekstiä. Uskon ja tiedän etten ole ainoa joka tuntee hirvittävää epävarmuutta omasta osaamisesta.

Uskon kuitenkin alustavasti että jatkan tämän harrastuksen parissa, sillä positiivisia puolia löytyy kuitenkin paljon enemmän. Se, että kehittyy on ehkä minulle sitä parasta. Vaikka vajaat kaksi vuotta on hyvin vähän, olen silti oppinut paljon uutta ja uskon että jos jatkan, alan hiljalleen olemaan tyytyväisempi asuihini ja itseeni. Pidän tässä harrastuksessa myös hirveästi siitä että pystyn saamaan jotain aikaiseksi. Samalla tavalla kuin piirtämisessa, pääsen luomaan asioita. 

Keskityn siis tämänhetkisiin projekteihin ja pidän katseeni eteenpäin. Kyllä tämä tästä.

\,,/